Tää on niin tätä.

Helsingissä oleminen on alkanut tosi hienosti paitsi tänään.

Vanhin ongelmani oli poistanut minut taas facebookista koska ongelmien tiet ovat tuntemattomat.

Siitä iloisena voisin kävellä vaikka huomenaamuna viereiseen Alkoon ja ostaa viinipullon aamuksi, sillä minulla on vapaata jonka käyttöä minun ei tarvitse selitellä kenellekään! Ja kyllä siinä ehkä on oma villi tuoreuden viehätyksensä.

On myös ihan hemmetin outoa, miten minun sosiaalinen elämäni on ollut kuluneen viikon aikana vilkkaampaa kuin varmaan koko viime kesänä. Tässä jo pienen ajan kuluessa olen huomannut miten paljon täällä oikeasti on ihmisiä ja muuta tekemistä. En usko että voin koskaan tylsistyä täällä - vaikka ei sillä että se olisi ollut vaarana missään muuallakaan koskaan aikaisemmin.

Lisäksi huomasin, että minulla on täällä hirveän paljon tuttuja jo valmiiksi, ja koska sisäsiittoiset muusikkopiirit, uusia tulee vaikka en haluaisikaan. Silti on vähän hassua, ettei täällä ole yhtään sellaista ihmistä joka tuntisi minut pitkältä ajalta, vanhimmat suhteet taitaa olla kolmisen vuotta. Mietin siksi, että on kuitenkin ihan jees että klassikko2.0 exists.

Yhden ahdistuskohtauksen olen kuitenkin jo saanut. Oltiin Nordean keikalla ja istuin väsyneenä muiden soittajien kanssa samassa bussissa. Kuuntelin silmät kiinni sitä ympäröivää puhetta ja tajusin, että joka ikinen lause koski musiikkia. Joka ikinen. Tätä ennen se on ollut luksusta, että on joku joka ymmärtää näistä asioista ja jonka kanssa keskustella niistä, mutta sitten kun tajusin, että seuraavat kuusi vuotta tulen olemaan miljöössä, jossa se on arkea...

Oh god.

Toistamiseen, kirjoita siis tänne, pliis. Minun järjissä pysymiseni takia. Lupaan, että osaan ensi kerralla olla poistamatta postaustasi, taisin oppia nyt miten se tehdään.